On se kuulkaas niin, etten mä tuu ikinä löytään kampaajaa, joka EI avautuis mulle elämänsä kipukohdista.
Tänään aloitin jälleen uuden kampaajan kanssa (viides kolmen vuoden sisään) ja niinhän siinä kävi kuin niiiiiin monta kertaa ennenkin. Alta tunnin oltiin hänen tämän hetken kipeimmän ongelman äärellä. Mä huokaisin sisäisesti ja luovutin. Mä en pääse tätä "avaudu mulle" -ominaisuuttani pakoon niin millään.
Tämä kampaaja sentään huomasi tilanteen. Olin kertonut, että työkseni autan ihmisiä heidän ongelmissaan ja niinpä hän tarinansa päätettyään totesi, että taisi mennä sulla töiden puolelle. (Juu, meni.) Naurahdin vain, että tämä on mulle niin tuttua ettet arvaakaan.
Joten on vain tyydyttävä tilanteeseen. Harmillista siinä on se, että tämän terapian maksan minä, eikä hän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva kun ajattelet ääneen! :)