Atrial Septal Defect, ASD, LEIKKAUSKERTOMUS





Vuonna 2010 multa löydettiin synnynnäinen sydänvika, Atrial Septal Defect, ASD, eli sydämen eteisväliseinän aukko, kansankielellä reikä sydämessä. Tosin kuten yksi lääkäreistäkin sanoi, että ei oikein voi puhua reiästä, koska ei ole edes sitä seinämää missä se reikä olisi. Koko seinämä puuttui.

Lisää selkokielistä tietoa ASD:stä tästä linkistä, Sydänlapset ja -aikuiset ry:n sivuilla.


Mut leikattiin TAYS:ssa 10.10.2011, noin vuosi diagnoosin jälkeen. 

Tänään 10.10.2012, leikkauksen vuosipäivänä päätin kaivaa tämän leikkauskertomuksen kuopatun blogini uumenista. Haluan sen olevan esillä, jotta siitä voi olla mahdollisesti vertaistuellista apua jollekulle. Itse huomasin miten äärimmäisen tärkeää se oli leikkausta odotellessa ja etenkin siitä toipumisen aikana.








Leikkauskertomus





----------------------------------------------------------------------------
----------------------------------------------------------------------------
Varoitus!!!
Sisältää kuvia leikkaushaavasta!!!!
----------------------------------------------------------------------------
Ja ruumiintoimintojen kuvausta.
Lisäksi tylsistyttävän paljon pieniä yksityiskohtia.
----------------------------------------------------------------------------
----------------------------------------------------------------------------



Perjantaina 7.10.11 oli esikäynti sairaalassa. Otettiin verikokeet, sydänfilmi ja röntgenkuvat, perussetti. Mukana käynnillä oli Mies ja äiti. Tapasimme osastolla ensin hoitajan, joka haastatteli ja otti ylös perustietoja. Kävimme läpi vierailuajat, soittamiset ja puhelinnumerot. Kirurgi soittaisi Miehelle leikkauksen jälkeen. Ja he voisivat itse soitella ja kysellä kuulumisia teho-osaston numerosta. Leikkauspäivän ja seuraavan yön viettäisin teholla eikä sinne pääse katsomaan. Nukutus tulisi kestämään muutaman tunnin pidempään kuin leikkaus. Ennen herättämistä varmistavat, että rytmit ovat kohdallaan, tekevät ultran ruokatorven kautta sekä katetritutkimuksen rannevaltimoiden kautta ja varmistelevat että kaikki muukin valmiina tajunnan paluuseen.

Seuraavaksi tapasimme nukutuslääkärin, joka näytti Vaahteramäen Eemeliltä. Asiallinen, hieman kiireisen oloinen. Häneltä sain kysellä lisää leikkauksesta. Hän ehdotti, että ennen leikkausta mulle laitetaisiin epiduraaliyhteys yläselkään, jota kautta kipulääkitystä voitaisiin antaa. Epiduraali olisi nopeampi väylä ja pärjättäisiin pienemmällä lääkemäärällä. Hetken harkinnan jälkeen suostuin tähän. Nukutuslääkäri vilkaisi myös ärhäkkää finniä, joka oli päättänyt ilmaantua lähelle leikkausaluetta, oikean rinnan alle, mutta sanoi, ettei se estä leikkaamista. Suonensisäiset antibiootit heti leikkauksen jälkeen tulisivat lisäksi hillitsemään sen laajenemisyrityksiä.

Kirurgi oli joutunut kiireelliseen leikkaukseen, joten häntä emme silloin tavanneet, mutta olin tavannut hänet alkuvuodesta, joten tiesin kaverin. (Pitkä, tumma ja komea. Sitä paranee ihan vaan häntä katselemalla :)

Viimeisenä tapasimme fysioterapeutin. Hän näytti jumppalikkeet, joita leikkauksen jälkeen kannatti tehdä ja opetti puhalluspullon käytön. Puhalluspullo oli muovipullo, jossa oli vettä ja johon puhalleltiin letkulla ilmaa. Harjoituksen tarkoitus on tuulettaa keuhkoja ja saada hengityslaitteen aiheuttamat limat liikkeelle ja lisätä rintakehän liikkuvuutta.

Päivän aikana juttelin kohtalotoverin kanssa. Tämä liki eläkeikäinen mies oli tulossa ohitusleikkaukseen. Meillä oli sama leikkauspäivä.

Perjantain tapaamiset ja sen huomaaminen miten rutiinia tällaiset leikkauksen heille ovat poisti mun kuolemanpelon täysin. Jännitin silti, mutta kuolemanpelkoa en enää tuntenut.

Lauantain ja sunnuntain vietin miten parhaiten taisin leikkausajatuksia vältellen. Sunnuntaina vuokrasin Black Swan elokuvan ja onnistuin karkottamaan pahimman paniikin ajattelemalla, että leikkaus on vasta huomenna, ei nyt vielä tarvitse jännittää. Tämä kikka toimi yllättävän hyvin.


Sunnuntaina 9.10.11 saavuin osatolle klo 17.00. Kävin suihkussa ja sain sairaalan vaatteet. Yöpödälle tuotiin leikkausvaatteet odottamaan seuraavaa päivää. Mies ja äiti olivat seurana ja tunnelma oli ihan hyvä.

Illalla kirurgi kävi sanomassa käsipäivää ja kertaamassa tulevaa leikkausta. Hän sanoi mieltähuojentavasti, että mun ikäiselläni veritulpat ovat varsin harvinaisia. Tämä oli viimeinen huoleni, mitä tuli leikkaukseen. Ei enää huolia, vain jännitystä tuntemattoman edessä. Kirurgikin vilkaisi finniä, mutta ei pitänyt sitä suurena riskinä.
Epiduraalia yritettiin, mutta siinä ei onnistuttu. Kipulääkitys onnistuu ilman sitäkin, joten nou hätä.




Illalla sain unilääkkeen ja sen avulla sainkin nukuttua ihan hyvin.


Maanantai 10.10.11 oli leikkauspäivä joten aamulla sain aamupalaksi vain rauhoittavaa lääkettä. Kävin vessassa ja puin päälle leikkausvaatteet, eli takaa auki olevan pitkän paidan ja pikkuhousut, joissa on sivuilla nepparit niin, että lähtevät jalasta pois ilman pujottelua jalkojen kautta.

Aamulla sain pidettyä jännityksen kurissa jo hyväksi havaitsemallani ajatuskikalla: Leikkaushan on vasta parin tunnin päästä, ei vielä kannata jännittää. Rauhoittava lääke teki myös kutaa. Olo oli mukavan sekava ja jännitys pysyi tosiaan aika siedettävänä.
Hoitaja tuli hakemaan mua kahdeksan aikaan ja kärräsi leikkaussaliin, jossa itse siirryin leikkauspöydälle. Yksi hoitajista oli selkeästi laitettu juttelijan rooliin ja tämä miellyttäsilmäinen (vain silmät näkyi maskin takaa) nuorimies aloittikin iloisen pulputuksen heti päästyäni pöydälle. "Anteeksi nyt vain, tämä on vähän inhottava tapa tavata, kun mun täytyy heti tökätä sua neulalla." Näillä sanoilla sain kanyylin vasempaan käteeni. Toinen hoitaja aloitti suoniyhteyden laittamista oikealle kaulalle. Hetkeksi peityin vihreän paperin alle, mutta pulputtaja poisti sen pian ja jatkoimme juttelua salissa olevan henkilökunnan määrästä. Taukoamaton juttelu on todella hyvä tapa viedä huomio muualle. Viimeinen mitä muistan, on kun katselin leikkaussalin lamppuja. Niitä oli kaksi isoa halkaisijaltaan vajaan metrin levyistä ja niissä molemmissa oli useampi polttimo. Ihan perinteiset leikkaussalivalaisimet siis. Nukahtamistani en ehtinyt tajuamaan.

Ja vain pienen hetken olin omasta mielestäni ollut poissa, kun teho-osaston naishoitaja huuteli nimeltä ja ravisti varovasti olkapäästä. Hänen ensimmäiset (ja tärkeät) sanat olivat: "Herätys! Leikkaus meni hyvin. Otetaan toi hengitysputki sulta pois." Putken poisottoa ja mahdollista yökkäysrefleksiä olin jännittänyt kovasti, mutta turhaan. Putki otetaan pois välittömästi, kun tajunta alkaa palaamaan, niin ettei sitä oikein huomaakaan. Varmaksi muistan vain tuon hoitajan lauseen, muistikuvaa siitä, että olisin putken tai sen poisoton tuntenut, ei ole. Kun maailma päässäni vähän selkiintyi varmistin hoitajalta, että oliko hän sanonut leikkauksen menneen hyvin.

Heräämisen yhteydessä rintakehäni valtasi myös raskas kiristävä tunne, joka tulisi olemaan siinä useamman viikon. Kipuja ei ollut, kun oli paikallaan ja pahoinvointiin sai myös tehokasta lääkettä. Lääkkeet annettiin suoraan suoneen, joten vaikutus oli aina välitön. Vettä sain ruiskulla suuhuni sitä pyytäessäni ja kylmä vesi maistuikin taivaalliselta.
Näin kellon vastakkaisella seinällä ja se oli noin neljä iltapäivällä. Olin ollut nukutuksessa 7-8 tuntia. Itse leikkaus oli kestänyt 3-4 tuntia. Ilta meni unen ja valveen väliä seilatessa, kipulääkettä nauttien. Pahoinvointiin sain lääkettä kerran. Jossain välissä hoitaja toi terveiset Mieheltä ja äidiltä, olivat soitelleet teholle.

Olisikohan ollut aamuyötä, kun kaksi hoitajaa päätti että mun on aika vähän vaihtaa asentoa ja samalla puettaisiin pöksyt (valkoiset shortsit) jalkaan. Tuo operaatio oli toinen kivuliaista toimenpiteistä, jotka jouduin kokemaan. Leikkausalue oli erittäin arka eikä kestänyt edes sitä, että olisin nostanut pääni tyynystä omin voimin. Hoitajat käänsivät mut molemmille kyljille, pukivat housut ja samalla pyyhkäisivät selkää kostealla liinalla. Huusin ja karjuin koko tämän kääntelyn ajan ja toinen hoitajista yritti hyssytelläkin, mutta minkäs teet. Kun sattuu, niin sattuu, vaikea siinä on olla hiljaa. Kannattaa kokeilla ensin itse ja tulla sitten vasta hyssyttelemään. Hoitajat laittoivat tyynyjä oikean kyljen alle, jotta olisin vähän eri asennossa. Oli ihanaa päästä rauhaan tuon pyörittelyn jälkeen.

Sairaalassa on käytössä kipupisteytys 0-10, jossa 10 pahin mahdollinen kipu ja useaan kertaan päivän aikana tuota kipunumeroa kysellään. Niin tekivät yöhoitajatkin vuoronsa päätteksi, kysyivät mikä on korkein kipunumero, mitä yön aikana koin. Annoin 9, sen verran tuo pyörittely sattui.


Tiistai 11.10.11, 1.  post.op = leikkauksen jälkeinen päivä
Aamusella teholle tuli lauma opiskelijoita, jotka suureen ääneen kertasivat menneitä ja tulevia bileitä hoitajien pöydän ääressä. Tästä annoin palautetta sairaalalle, että jatkossa muistuttavat opiskelijoita siitä, että avoimessa tilassa puhe kuuluu hyvin. Toinen häiritsevä tekijä oli viereisessä sängyssä maannut potilas, joka oli liian sekava ja liian kivuton pysyäkseen paikallaan. Hoitajilla oli kova työ saada hänet pysymään paikallaan ja lopulta ärtymys alkoi kuultaa heidän äänistään.

Aamuhoitaja oli sama mukava tyttönen kuin edellisenä iltana. Töihin tultuaan hän alkoi järjestään punnitusta. Sängyn viereen tuotiin tuolivaaka ja fysioterapeutin ja hoitajan avustuksella nousin ensin istumaan (se oli hankalin vaihe) ja sitten seisomaan ja tuolivaakaan istumaan. Silmissä pyöri makaamisen ja ennen kaikkea lääkkeiden vuoksi, ja vähän epäilin jalkojen kantavuutta, mutta kaikki meni hyvin. Painoa oli leikkauksen aikana tullut lisää 6 kiloa. Se on nesteitä, joita kehoon kiertyy, kun kaikenlaisia aineita tiputellaan suoneen, mutta keho on lamassa ja shokissa joten mitään ei tule ulos. Normijuttu siis. Virtsakatetri oli kuitenkin laitettu sillä vähän toivuttuaan, keho alkaisi poistamaan nesteitä vauhdilla. Fysioterapeutti jäi mieleen mukavana ihmisenä, kannusti ja kehui koko siirtymisen ajan.

Aamun aikana sain jälleen kipulääkettä sekä säännöllisesti, että pyytäessäni. Verikokeitakin otettiin, mutta pistää ei tarvinnut sillä jossain vasemmalla puolella kaulalla oli suoniyhteys, niin että näytteen sai siitä.

Aamu oli touhua täynnä, kuten kaikki muutkin aamut sairaalassa, tämän tulin huomaamaan. Teho-osastolla on oma liikuteltava röntgenkone, koska kipeitä potilaita on vaikea liikutella. Hoitajat nostivat mua liinan avulla ja selkäni alle laitettiin kuvauslevy. Kone tuotiin lähelle rintakehää ja hoitajat siirtyivät jonoon konen taakse, suojaan säteiltä. Vedin keuhkoihini ilmaa niin paljon kuin aukirevityltä rintakehältäni pystyin. Liinan avulla nostettiin ja levy otettiin pois.

Lääkärikierto oli jossain välissä. Huomasin olevani rutiinitapaus, kun mun kohdallani pitkän selostuksen sijaan esittelevä lääkäri tyytyi vain sanomaan nimeni, vaivan ja toteamaan leikkaus meni hyvin. Muiden kohdalla tuo ryhmä oli viipynyt huomattavasti pidempään.
Aamun mittaan teho-osaston hoitaja poisti minusta vähän kerrallaan letkuja ja johtoja joita riiiiiitti. Kaikkein kipeintä teki dreenien poisto. Dreenit ovat noin sentin halkaisijaltaan olevia letkuja, joiden kautta leikkausalueelle kiertyvät nesteet poistuvat. Letkut (3 kpl) meni sisään ylävatsalta ja pisimmillään yksi letku ylsi sydämen tietämille. Toiset sitten tasaisesti siitä alaspäin. Hoitaja sivulauseessa vähän varotti poisotosta ja kokeeksi liikautti letkuja. Älähdin jo siitä ja hoitajankin ilmeestä näki, että nyt ei kivaa seuraa. Hän kehotti vetämään syvään henkeä ja sen jälkeen hän poisti letkut yhdellä nopealla vetäisyllä. Huusin jälleen. Onneksi toimenpide oli todella nopea. Annoin kipupisteitä 8. Tämä oli toinen kahdesta kivuliaasta toimenpiteestä. Toki olin kipeä kovasti muutenkin, mutta se oli tasaista 3-6 kipupisteen arvoista ja siihen pystyi itse vaikuttamaan asennoilla ja tekemisillään, eikä kivut tulleet yllättäin.

Sydänosastolle siirto koitti noin 11 aikaan. Letkuista jäljellä oli kanyylit molemmissa kämmenselissä, virtsakatetri ja sydänvalvontajohdot. Lisäksi oli vielä yhdet "varmuuden vuoksi" johdot. Ne menivät sisään dreenien vierestä ylävatsalta ja oli asetteltu ympäri sydäntä. Vatsan päällinen osa osa oli tikillä kiinni nahassa ja johdon päät siistillä rullalla ja teipillä kiinni vatsan päällä. Nämä suoraan sydämeen menevät ohuenohuet sähköjohdot olivat siinä siltä varalta, jos mun sydäntä täytyisi tahdistella vielä leikkauksen jälkeen.

Sydänosastolla sain vettä ja mustikkakiisseliä nokkamukeista. 1. post.op päivän menuu oli siinä. Patisi tietysti tippaletkuista tuli suolaliuosta ja antibiootteja.

Tämä päivä oli tokkurainen päivä. Äiti ja Mies soittivat sängyn viereiseen puhelimeen joskus puolenpäivän aikaan. Ensimmäinen puhelu katkesi, kun en kivuiltani saanut luuria telineestään vaan sähläsin sen kanssa. Kysyivät saako jo tulla, vai tulevatko he myöhemmin. Vastasin vain että kaikki käy. He tulivat joskus yhden aikaan.



Paras asento oli kun sängyn molemmat päät oli runsaasti kohotettu ja olkavarsien alla oli tyynyt. Ne toivat olkapäitä eteenpäin ja estivät ettei leikkausalueeseen kohdistunut venytystä.



Muistikuvat tuolta päivältä ovat vähäiset. Muistan äidin ja Miehen saapumisen ja jossain välissä muistan äidin sanoneen, että nuku vaan. Myös Anni kävi sinä päivänä pikaisesti. Anni on hyvä ystäväni ja ammatiltaan leikkaussalihoitaja, joten hän oli suuri tuki ja tiedonlähde koko prosessin ajan.




Mulla oli happiviikset, koska happisaturaatio ei tällaisen operaation jälkeen ole aivan ideaali. Samoin oli nuo sydänvalvontapiuhat ja niihin liitettynä kannettava, pienen käsilaukun kokoinen valvontalaite. Haava oli peitetty pitkällä "tarralla", jonka alla oli jotain geelimäistä töhnää. Kuvista olen katsellut, että tuota keltaista desinfiointiainetta on näemmä suupielessäkin.... mielenkiintoista. Mistä tulikin mieleeni, että kielessäni oli oikealla puolella joku iso kipeä patti, joka oli ilmaantunut siihen leikkauksen aikana. Liekö jäänyt puristuksiin hengityputken kanssa touhutessa. Tuo keltainen väri vaati muuten pari kolme suihkukertaa ennen kuin oli kokonaan poissa. Sitkeää tavaraa.


Keskiviikko 12.10.11, 2. post.op
Aamulla heräsin virkeänä. Edellisen päivän pöhnä oli poissa ja pää oli kirkas. Tosin kipulääkkeet vaikuttivat silmiin niin, että katsetta oli vaikea kohdistaa, mutta muuten olo oli kirkas. Soitin äidille, hänen numeronsa kun oli ainoa, jonka muistin ulkoa. Äiti ihmetteli kovasti miten hyvältä jo kuulostin. Sanoin itsekin, että piti heti soittaa, kun koin oloni niin virkeäksi.

Aamurutiineihin kuului verensokerin, verenpaineen ja painon mittaus. Verensokeria seurattiin tarkasti ympäri vuorokauden. On tavallista, että ison leikkauksen jälkeen verensokeri kohoaa ja siksi sitä seurataan. Myös mulla oli sokeri koholla ja muutaman päivän ajan sain insuliinia pistoksena tilanteen taasamiseksi.

Myös ns. napapiikkejä sain, eli verenohennuslääkettä tulppien ehkäisemiseksi.
Tänä päivänä sain taas kiinteää ruokaa ja aamulla kävin hoitajan avustamana ja rollaattoriin tukeutuen suihkussa. Tänä päivänä alkoi myös nesteenpoistajien syöttäminen. Ylimääräiset nesteet oli saatava pois kropasta.

Istumaan nouseminen oli opeteltava erikseen. Sitä kävi fysioterapeutti opettamassa. Kyljen kautta piti nousta, jotta haava ei rasittuisi. Se oli aika ähkimistä ja puhkimista. Olisin kaivannut enemmän tankoja tai jotain mistä ottaa tukea.

Virtstiekatetri alkoi tuntua ilkeältä. Se ärsytti virtsaputken suuta ja kysyinkin voisiko sen ottaa pois. Mielellään hoitaja sen ottikin, etenkin kun totesimme, että pystyn itse rollaattoroimaan itseni vessaan. Sitä saikin harrastaa runsaasti, parhaimmillaan 15 min välein johtuen nesteenpoistolääkityksestä. Apua vessassa kuitenkin tarvitsin pyyhkimisen kanssa. Haava ei antanut periksi niin paljoa, että olisin taipunut itseäni kuivaamaan. Aamupäivällä auttoivat hoitajat ja iltapäivällä äiti, kun tuli vierailulle.


Torstai 13.10.11, 3. post.op
Aamupäivällä kävin jälleen hoitajan avustamana suihkussa, rollaattorikin oli vielä mukana.
Geelitarra poistettiin haavan päältä. (Saattoi tapahtua myös keskiviikkona. En muista varmaksi.)

Päivän ohjelmaan kuului röntgenkuva. Pyörätuolilla mut kyydittiin röntgenin käytävälle odottelemaan. Jouduin odottelemaan kauemmin kuin olisin välittänyt. Päässä vippasi lääkkeiden vuoksi ja pelkäsin pökrääväni. Ohimennen näin läppäleikatun miehen, jonka kanssa olin perjantaina jutellut. Häntä kuljetettiin vuoteella. Tämä sai miettimään, että vaikka oma olo oli kurja ja huimasi, niin olin sentään kykenevä istumaan pyörätuolissa tuon reissun ajan.

Kuvausvuoroni tuli ja horjahduksen saattelemana nousin kuvauskoneen ääreen seisomaan. Kädet piti kohottaa pään yläpuolelle tankoon, joka kyllä onnistui, mutta äärimmäisen hitaasti. Haava ei sallinut äkillisiä liikkeitä.

Iltapäivällä kuten kaikkina muinakin päivinä, Mies ja äiti tulivat käymään.

Tänä päivänä mulle annettiin myös ulostuslääkettä. Vatsantoiminnan elpymistä kytätään tarkkaan ja jos ei ole käynnistyäkseen itekseen, niin sitä avitetaan lääkkeillä. Tiedän oman vatsani, enkä ollut käynnistymisestä huolissani. Kävikin niin että viisi minuuttia tuon ulostussiirapin jälkeen kipitin rollosin itseni vessaan isommalle asialle. Eli vatsa olisi toiminut ihan ilman apujakin. Jälleen tarvitsin hoitajan apua itseni ruokkoamiseen. Ennen leikkausta murehdin myös tätä, että miten noloa on kun vieras ihminen tulee pyyhkimään. Mutta aika kivuttomasti tuo sitten kävi. Ei siinä oikein osaa nolostua, kun tilanne on mikä on, haava ei anna myöten että itse kurottelisi ja eikä sitä voi pytyllekään jäädä istuskelemaan. 

Pisureissut onnistuin hoitamaan itse, sen verran jo taipui, mutta kakkosasian jälkipyykkiin tarvitsin apua. Illalla apunani oli jälleen äiti.

Huomatkaa tiukka ilme :D kuin ruokaansa vahtiva äreä koira!




Perjantai 14.10.11, 4. post.op
Aamulla kävin itsenäisesti suihkussa.

Tänä päivänä koitti siirto keskussairaalasta aluesairalaan. Aamun aikana lähtöaikaa säädettiin muutamaan kertaan. Lopultakin lähtöaika tuli 15 min varoituksella, joka oli käytännössä 5 min. Siirto tapahtui ambulanssilla. Lanssikuski ei varmaankaan ollut sen raisumpi, kuin muutkaan kuskit, mutta kipeään haavaan kaikki montut ja korokkeet tuntuivat tosi ilkeiltä. Matka kesti n 20 min ja sen aikana vieressäni istunut hoitaja tarkkaili happisaturaatiotani jatkuvasti. Matkan aikana myös selitin että tarvitsen apua ylösnousemisessa. Haavan vuoksi kun täytyisi nousta kyljen kautta, eikä se onnistuisi kapealla paarilla varsinkaan kun ei ollut mitään mistä ottaa kiinni. 

Perillä oikeaa osastoa etsittiin hetki sillä papereissa oli jokin virhe. Mutta eipä mulla mitään hätää ollut, kun sain vaan makoilla. Oikean huoneen löydyttyä lanssikuskit auttoivat mut istumaan paareilla ja siitä sitten itse köpöttelin sänkyyn. Kiitin heitä kyydistä.

Sain olla yksin kahden hengen huoneessa sillä aluesairaalassa oli tuolloin hiljaisempaa. Hoitajien poistuttua kävin sytyttämässä huoneeseen valot ja avasin sälekaihtimet, jotta näkisin ulos. Pääsin sänkyyni ja avasin tv:n kun sisään ampaisi kaksi siivoojaa. Vanhempi heistä räppäsi juuri sytyttämäni valot pois ja kävi vetämässä sälekaihttimet kiinni. Vasta tämän jälkeen hän ynähti tervehtiäkseen. Ilmeisesti tyrmistykseni näkyi naamastani, koska hän tokaisi televisioon viitaten, että tuokin näkyy nyt paremmin. Hetken he pyörivät huoneessa, vanhempi elämäänsä kyllästynyt voihkien, että enää onneksi tunti niin pääsee kotiin, ja nuorempi, ihan kakara, pienenä hiirenä seinänvieriä hiippaillen. En ole ihan varma siivosivatko he yhtään mitään. Heidän poistuttuaan nousin sytyttämään valot ja avaamaan sälekaihtimet.

Painon, sokerin ja verenpaineeen mittaukset jatkuivat keskussairaalasta tutulla rytmillä. Täällä oli käytössä eri reijittäjä sokerin mittaamisen ja se teki yllättävän kipeää. Hoitajien kanssa kävimmekin keskustelua siitä, miten neula ja sen pistotekniikka oikeasti vaikuttaa siihen miten kipeältä tuo pisto tuntuu. Hekin olivat huomanneet eron.

Fysioterapeutti kävi myös esittäytymässä. Varmisti että olen puhallellut vesipulloon. Kyllä olin. Se oli yllättävän hypnoottista ja teinkin sitä mielelläni enemmänkin kuin oli vaatimus. Se tuntui rentouttavan rintakehän lihaksia, jotka haavan arkuuden vuoksi olivat vähän jäykkänä.

Illalla äiti tuli käymään. Miehellä oli iltavuoro. Äiti oli apuna wc-reissuilla ja iltapesuissa. Käydessäni isommalla hädällä yritin aina ensin itse pyyhkiä, mutta vielä tänäänkään se ei onnistunut.


Lauantai 15.10.11, 5. post.op
Tänä aamuna haava viimein antoi myöden niin paljon, että sain vessareissulla ruokottua itseni omatoimisesti. Oi sitä riemua, kun aikuinen ihminen jälleen pystyy pyyhkimään oman per***nsä!! :D Aamun rutiineihin kuului jälleen suihku. Se oli kyllä valehtelematta päivän nautinnollisimpia hetkiä. Istua pienessä kopissa kaikessa rauhassa ja valella itseään lämpimällä vedellä. Kipeää oloa ei silloin huomannut. Kävin kävelemässä ja päiväsalissa ja soittelin työkavereille kuulumisia.

Iltapäivällä appivanhemmat kävivät ja äiti tuli myös. Illemmalla Mieskin saapui.



Miehenkin kanssa teimme kävelylenkkejä sairaalan käytävällä. Alla olevasta kuvasta näkee miten leikkaushaavan yläosa oli voimakkaasti pullollaan. Tämä oli kuulemma normaalia ja se tulisi siitä laskemaan. Ja niin kävikin, mutta useampi viikko siinä meni.



Illalla kävin hoitajan keskustelun siitä, miten hyvältä tuntuu olla sairaalassa. Kun on tuolla tavalla kipeä, on sairaala ehdottomasti paras paikka. Vaikka en hoitajien apuja oikeastaan tarvinnut, niin silti en mistään hinnasta olisi ollut missään muualla kuin juuri tuolla. Olo oli sen verran epävarma, niin henkisesti kuin fyysisesti, että olisin kokenut oloni liian turvattomaksi kotona. Hoitaja ymmärsi sen, että tietty valvonnan/läsnäolon elementti on tärkeää, jotta voi rauhassa toipua

Tältä päivältä  on ensimmäinen kuva haavasta.



Tikit olivat sulavia, joten niitä ei tarvinnut poistaa. Jee! Dreenien reijät olivat melkeimpä kipeämmät kuin itse haava. Kohdistuuhan niihin tuossa vatsamakkaran päällä enemmän venytystä, kuin haavaan tissien välissä. Dreenin reijät oireilivat myös kotiuduttuani aika pitkään haavaa voimaakkammin. Mutta paranivat kyllä hyvin, vaikka aika pitkään niissä oli tiputteluvuotoa. Haava ei erittänyt enää kotiin päästyäni lainkaan.


Sunnuntai 16.10.11, 6. post.op
Tänä päivänä oli jostain syystä mieli synkkä. Jokin vaan itketti, en tiedä mikä. Mutta mielialanvaihteluthan kuuluvat nekin sydänleikausten jälkimaininkeihin. Asiasta on kirjoitettu pari kirjaakin, joita yritin metsästää ennen leikkausta. Netissä on paljon juttuja asiasta (englanniksi) ja ilmiö on huomattu, vaikka sitä ei ole kovin paljoa tutkittu.
Itkin itkuni Miehelle ja mieliala parani.


 
Maanantai 17.10.11, 7. post.op kotiutumispäivä
Aamukierrolla lääkäri ehdotti kotiinlähtöä. Olin siihen valmis. Sanoinkin, että pystyn jo itsestäni huolehtimaan, mutta tarvitsen kotiin jykevät lääkkeet kivunhoitoa varten. Sainkin Panacodin reseptin ja sairaalasta mukaan huumelääkkeeksi luokiteltavaa opioidipohjaista lääkettä, jonka nimeä en enää muista.

Mies tuli hakemaan iltapäivällä.

Päivän aikana huoneeseen oli tullut toinen potilas, vanhempi rouva. Kun Mies oli tullut ja teimme lähtöä, sanoin Miehelle, että nyt sun täytyy ajaa niin varovasti, ettet ole ikänäsi ajanut. Naapurisängyn rouva komppasi mua ja sanoi Miehelle, että kaikki montut pitää kiertää.

Kaikki montut tosiaan sattuvat haavaan. Jopa kääntymisen aiheuttamat g-voimat tekivät kipeää, vielä muutaman viikon ajan. Turvavyötä en voinut laskea kiinni rintakehään vaan pidin sitä käsivarren avulla loitolla.


Kotona illalla kaikesta huolimatta iski valtava turvattomuudentunne. Itkeä tillitin vähän väliä ja pelkäsin nukahtaa. Pyysinkin Miestä pysyttelemään hereillä kunnes nukahtaisin, siten uskalsin nukahtaa. Tämä valvontarutiini toistettiin vielä muutamana iltana tästä eteenpäin kunnes rauhoituin.













Haavakuvia:



18.10.2011, 8 päivää leikkauksesta














15.11.2011, 1 kk leikkauksesta




Alkuperäisessä postauksessa tässä oli useampikin kuva, mutta edellinen blogipalveluntarjoaja hukkasi kaikki kuvani ja niitä haavan paranemiskuvia mulla ei ole säästössä.


Rintaliiveissä käytin pitkään ja näin vuosi leikkauksen jälkeen käytän edelleen toisinaan tee-se-itse-pumpuli-pehmennintä. Liivin rintojen välissä oleva kangaskappale kulkee haavan yli ja toiset rintaliivit ovat sen mallisia, että ne painavat haavaan ilkeästi, jos en laita siihen pumpulista askartelemaani pehmennintä.


Leikkauksen jälkeen en käyttänyt rintaliivejä ensimmäisinä viikkoina lainkaan.


Muuta:

- kotiin päästyäni uhrasin yhden puisista keittiöjakkaroista suihkujakkaraksi. En olisi jaksanut seistä suihkussa riittävän pitkään. Olin jo ennen leikkausta toisinaan kaivannut jakkaraa suhkuun, mutta nyt se oli välttämätön. Hyvinpä tuo puinen, ei suihkuun tarkoitettu tuoli on vettä kestänyt.

- hissin pysähtymisen aiheuttama tärähdys sattui haavaan, jouduin useamman viikon "keventämään" pysähdystä polvista joustamalla. Samoin portaita täytyi laskeutua kevennetyin askelein, kuin olisi ollut vesikannu pään päällä.

- sairaalassa kannattaa vierailla iltaisin. Aamu ja päivä niin täynnä touhua ja hoitotoimenpiteitä, että ei siinä ehdi pitkästymään. Ja tarvitseehan sitä ihan oikeasti levätäkin. Illat ovat hiljaisempia ja silloin seuraa kaipaa, joten vierailut on hyvä ajoittaa iltapäivästä eteenpäin. 


Äidillä oli eläkeläisenä enenmän aikaa viettää mun seurana ja joka ilta hän olikin sairaalassa 3-4 tuntia. Mukana oli omat eväät ja kahvi termospullossa. Aika kului rupatellen ja tv:tä katsellen. Mieskin kävi päivittäin niin paljon kuin töiltänsä ehti, useimmin jo päivällä tai iltapäivällä.

- yksi pelon tunne yllätti mut kotiutumisen jälkeen. Pelkäsin juoksevia lapsia. Kaupassa pelkäsin, että joku lapsi juoksee päin ja kaataa mut. Rintakehä oli niin kovin arka, että ajatus kaatumisesta tuntui hengenvaaralliselta. Tämä pelko helpotti ajan kanssa, kun rintakehä parani niin paljon, että kaatuminen ja käsillä vastaanottaminen ei olisi sitä enää rikkonut. Kipeää se olisi silloinkin tehnyt, mutta koin, että enää en olisi "mennyt rikki". Tämä huomioonottaen olin ihan tyytyväinen, että talven liukkaat tulivat vasta tammikuussa. En kaivannut liukkautta kulkuani vaikeuttamaan.

- leikkauksen jälkeen tutkin papereitani ja löysin Euroscore-merkinnän, joka mulla oli 3. Uteliaana googlasin sen ja sain tietää, että on olemassa European System for Cardiac Operative Risk Evaluation, eli sydänleikkausten riskien arviointijärjestelmä. Pisteytyksellä lasketaan kuoleman todennäköisyys tulevassa leikkauksessa. Mulla tuo arvo oli 3, eli mulla oli 3% riski kuolla leikkauksessa. Ei kovin iso siis. Yhden riskipisteen sain sukupuolesta, naisilla kuolemanriski on sen verran isompi. Kaksi riskipistettä tuli avoleikkauksesta.

- aivastaa uskalsin ensimmäisen kerran noin kaksi kuukautta leikkauksen jälkeen. Jännää miten tieto ja tunne kivusta kuihdutti lähestyvät aivastukset. Niiden tulon estäminen ei ollut lainkaan hankalaa. Kroppa on onneksi sillä tavalla viisas, ettei se aiheuta itselleen turhaa kipua, ellei ole ihan pakko. Yskiminen olikin helpompaa, kun sen voimaan pystyi vaikuttamaan. Lisäksi puristin tyynyä rintakehää vasten yskiessä, tai jos ei ollut tyynyä niin painoin ihan käsillä. Tyyny oli pitkään turvana myös aivastellessa. 

-samoin sain varotella tuttuja halaamisesta. Liian kovaa ei saanut puristaa. Kevyt, ilmava halaus ilman rintakosketusta oli hyvä.

5 kommenttia:

  1. Voi voi jaksamista sulle♥ ps. Ihana tarina.♥♥♥

    VastaaPoista
  2. Kiitos! Hyvin olen toipunut. Rytmihäiriöt ovat vähentyneet huomattavasti ja vaivan vuoksi laajentunut sydän on nyt kutistunut normaalikokoon.

    Onneksi vaiva löydettiin ja korjattiin ennen kuin tuli pysyviä vaurioita.

    VastaaPoista
  3. Olipa ihana kun joku on kertonut kokemuksestaan. Minulla on sama leikkaus edessä ensi kuussa. Olisi ihanna vaihtaa ajatuksia tämän asian tiimoilta? Pelottaa kovasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Bella!
      Mulle voit laittaa sähköpostia osotteeseen bahlia(kisuhäntä)luukku.com

      Poista
  4. Minulla on edessä joulun jälkeen sama operaatio. Sain paljon tietoa sinulta. Kiitos. Minulle oisi ilo kuulla miten voit nyt. Voit laittaa sähköpostia annikana74@gmail.com

    VastaaPoista

Kiva kun ajattelet ääneen! :)